maailman vahvin tyttö

tänä aamuna istuin risaisissa vaatteissa, kasvot pikkuisen liassa. söin kodikkaasti aamiaiseksi täytekakkua, enkä sievää, sopivaa palaa, vaan ronskisti ja isosti. hymähdin ehkä itsekseni, kun muistin, että peppi pitkätossukin teki niin. minä en varmasti näyttänyt yhtä suloiselta tyttöseltä, enkä varsinkaan maailman vahvimmalta sellaiselta. siinä hetkessä olin maailman heikoin, heikoin ikinä. täytekakku maistui silti liiankin hyvältä, enkä olisi jättänyt sitä syömättä, vaikka koko ajan tiedostinkin kuinka turha massa valui suuhuni ja sieltä vatsaan. reisiin, kasvoihin, sormiin, kerran näkyviin tulleiden olkaluideni ympärille.

en pidä tästä olotilasta. en pidä siitä, että tahtoisin hymyillä peilikuvalleni aamuisin, mutta kerran toisensa jälkeen minua tuijottavat kasvot vääntyvät irvistykseen. kuva katoaa vasta, kun kyynelet muodostuvat kummankin silmäkulmiin. en pidä siitä, että aiemmin päältäni valunut pusero istuu minulle, kaipaan hetkiä, jolloin jouduin nykäisemään sitä kauluksesta, ettei naapuri näkisi liikaa naiseudestani. minä niin kaipaan kylmyyttä, sitä, kuinka kellonviisareiden kiirehtiessä täytyi verhota itsensä taas useampaan kerrokseen puuvillaa. en pidä siitä, kuinka minulla nyt on illan viimeisessä hetkessä kuuma. minä haluan taas nukahtaa varpaat villasukista huolimatta paikalleen kohmettuneina, jäykät sormet yhteen kiedottuina. haluan taas hymyillä peilikuvalleni heti aamulla.

se oli maailman vahvin tyttö. hän ei ole ollut minun kanssani, mutta minä haluan löytää hänet. hän on varmasti lähempänä kuin itsekään uskon.

löydänkö maailman vahvimman
syömällä täytekakkua?