ensimmäinen metriseitsemänkymmentä

ehkä humalasta on hyvä aloittaa. tunnen ja tiedän kuinka lukko sisälläni on yhtä visusti kiinni kuin ennenkin. en ole kirjoittanut sanaakaan kuukausiin, en itselleni, en muille. en yksinkertaisesti ole pystynyt muodostamaan ajatuksia sanoiksi, vaikka kuinka olisin halunnutkin. ennen sanat olivat minulle niin helppoja, olivat ne sitten sanoja ilman tarkoitusta tai päämäärää, tai sanoja jotka rakentuivat tunteesta ja tuskasta, sanoista, jotka oli pakko saada sanottua. minulla ei ole ollut sanoja.

kuudes tölkki sihahti juuri auki. jokaisen alas pakottamani desilitran jälkeen muistan itsestäni hieman enemmän. muistan, miltä tuntui kun kiusattiin, ilkuttiin ja naurettiin. muistan miltä tuntui olla ainakin yhden päänmitan verran pidempi ja lähes muiden leveyden verran leveämpi. minä muistan nyt, ja tulen aina muistamaan miltä ne sanat ja katseet tuntuivat. tulen aina muistamaan kuinka yksin silloin olin. tulen muistamaan, kuinka menin välitunnilla muiden luo ja kysyin, voisinko tulla mukaan peliin, eihän se ollut vielä alkanutkaan. ja ne sanat porautuivat sieluuni ja sisimpääni, syvälle ihooni. "ei me oteta läskejä tähän peliin!"

ei oteta läskejä. millaisia sitten? nättejä, pinkkiin pukeutuneita rikkaiden lapsia. niitä lapsia, joista tiesi jo kymmenvuotiaana, ettei heidän älynlahjansa tulisi riittämään kovinkaan suureen suoritukseen tässä ihmiselämässä. ne lapset otettiin mukaan leikkiin, joita oli tusinassa kolmetoista tai enemmän. mitä siinä tilanteessa sitten tekisi, kun on tullut suorasanaisesti ja rehellisesti torjutuksi, vaikka halusi vain pelata samaa peliä muiden lasten kanssa yhden elämänmittaisen kymmenenminuuttisen? mikä muu vaihtoehto minulla olisi ollut, kuin poistua omalle paikalleni rappurallin viereen, tuijotella violetin toppatakkini helmaa, odottaa, kuinka ensimmäinen kyynel karvaasti laskeutui poskelle ja sitten muodosti takkiin kauniin kuvion.

niistä vuosista asti tiesin päivältä päivältä selvemmin, että ne sanat ja teot jättäisivät minuun jotakin, joka ei poistuisi vain toivomalla. eivätkä ne ole poistuneet. yksikään muisto ei ole muuttunut kauniimmaksi tai helpommaksi, yhdenkään pilven reuna ei ole muuttunut kultaiseksi vaikka aurinko olisi noussut kuinka korkealle tahansa. jokainen koulukiusattu (joita muuten puolustan viimeiseen tinasotilaaseen) tietää, miltä se tuntuu. jokainen kiusattu haluaisi kostaa, unohtaa, tappaa tai vahingoittaa.

edit // eilisillan huumasta selvinneenä ja pahoinvoinnin siivittämänä tulin saattamaan ensimmäisen blogiluomuksen loppuun. tuo tarinointi ei ehkä kerro mitään, mutta ei sen tarvitsekaan. johdantona se saa kelvata, sekä teille että minulle. toivotan jokaisen teistä tervetulleeksi mukaan matkalleni, jonka päämäärästä minullakaan ei ole tietoa.

saa lukea

sanoa kauniita ja rumia

saa kysyä tai olla kysymättä

kertokaa, että

olette siellä